mä haluaisin lopettaa elämäni jatkuvan analysoimisen. tänään mietin, mitä haluaisin eniten nyt. sen lisäksi tietysti, että haluaisin rakastua ja tulla rakastetuksi. mutta se toive ei näillä näkymin täyty hetkeen, jos koskaan.

jos siis ei voi keskittyä keneenkään muuhun, täytyy miettiä, mitä haluaisi olla yksin. mä luovuin haaveilusta jo nuorena. en uskonut, että minunkaltaiseni haaveet voisivat toteutua. pidin sellaista typeränä vasta sinä päivänä, kun tajusin hetken olevani hyvä jossain. ja sen jälkeen olenkin roikkunut siinä ajatuksessa, etten ole hyvä missään muussa. jossain vaiheessa on kai jokaisen pakko kuitenkin miettiä, mitä haluaa tehdä, eikä ainostaan sitä, mitä osaa jo tehdä. valitsin ns. helpon tien, joka on ehkä vaikeimpia kuitenkin. en halua elää taiteilijaelämää. olen tiennyt sen aina.

sen sijaan mä haluaisin kuitenkin kirjoittaa lauluja. pieniä ja yksinkertaisia melodioita ja tehdä niihin sanat. vähillä sanoilla voi sanoa niin mielettömän paljon ja on tiettyjä asioita, jotka mun jonain päivänä pitää sanoa tavalla tai toisella.

mä haluan myös elää, tehdä jotain, minkä mä tunnen arvokkaaksi ja myös arvostetuksi. en tiedä, miksi on niin kamalan vaikeaa myöntää itselleen, että haluaa muiden arvostusta. suomalainen synti. en ymmärrä, miksi luovuin joskus valtavasta kunnianhimostani ja lopetin janoamisen ylöspäin.. mä haluan sen takaisin: Halun.

ehdottomasti koko viikon hauskin juttu! toivottvasti joku lukee teistä munkin blogiani silloin tällöin, koska tämä kaipaa julkisuutta; suorastaan huutaa sitä! :D

sain aamulla puhelun. entinen poikaystäväni, tunnetaan nimellä tommi, soitti minulle. luulin, että se koskee illalla laittamaani viestiä, joka taas koski koiranpentuani (joka yhdessäasuessamme hankittiin), joka oli nukutuslääkkeen vaikutuksessa kovin sekaisin, eikä pysynyt jaloillaan. no. olin väärässä, kuinka ollakaan!

pieni taustahistoria:
jätin tommin muistaakseni lokakuun alussa. pitkään oli paskaa jo ollut, mutta annoin pojan yrittää ainakin neljästi ennen kuin tajusin, että eihän se vaan yritä. "mä rakastan sua ihan hirveästi, enkä halua sua menettää" oli joka kerta se itkuinen virsi. seksiä en saanut viimeiseen puoleen vuoteen. selitystä asialle ei ollut, mutta netin sivuhistoriasta tarkkailin että porno maistui päivittäin. mutta tärkeintähän siis on, että tuo rakasti minua! :D eräänä aamuna sitten pakkasin pojan tavarat, soitin hänen vanhemmilleen että nyt on tän lähdettävä, otatteko. ja kun tommi sitten heräsi, ilmoitin, että tänään on lähtö eikä paluuta ole. se oli kova paikka meille molemmille, mutta selvä peli minun kannaltani. koko loppuvuosi meni silti siinä vuoronperään pohtiessa, että missäs tässä nyt mennään. tommi oli kuulemma vielä ihan sekaisin tilanteesta. itse helpotin oloani alkamalla tapailemaan uusia miehiä nopeasti ja se auttoikin tajuamaan, minkälaisia tyyppejä on olemassa ja minkälaisiin ei kannata todellakaan jäädä roikkumaan! mietinkin, miksi minulle oli niin mahdotonta sanoa tuolle, että "rakastan sua". no ehkä jopa siksi, etten rakastanut! :)

no, se tämänaamuinen. puhelu siis ei koskenut pikkuvauvaa(mme) Amadeusta. Vaan nyt olikin kyse Tommin uudesta tyttöystävästä. Heräsin puheluun, joten alku meni hieman ohi, mutta jotain sellaista sieltä hätääntyneellä äänensävyllä kuului "mulla on sulle tosi nolo pyyntö" "no?" "mulla on uusi tyttöystävä" "mhm?" "me ollaan tässä nyt seurusteltu jonkin aikaa ja mä olen kertonut meistä ja siitä, että asuin sun kanssa yhdessä ja että se nyt ei sitten vaan toiminut" "ja?" "no se tyttö nyt sitten sanoi heti, ettei halua, että olen sun kans missään tekemisissä. se LUKI MUN TEKSTIVIESTIT (tää oli musta heti hyvä merkki! :D) ja suuttui muutama viikko sitten ihan hirveästi, kun luki sieltä, että me ollaan sun kanssa nähty ja käyty syömässä yms. Se käski mun sitten sanoa sulle, ettet saa soitella tai laittaa mitää viestejä mulle."

Välihuomio tähän: ollaan kyl tommin kanssa viestitelty silloin tällöin, mutta nähtävästi silloin vain kun T on ollut töissä, eli ei sen muijan seurassa.

Noooo. tilanne oli sitten eilen illalla tai yöllä revennyt uudestaan, kun ilmoitin tommille tuosta meidän koiranpennut tilanteesta! Tytön oletus oli se, että tommi on sanonut mut irti elämästään, ja nähtävästi hän on näin (taasvaihteeksijotain) valehdellut. ja nyt tämä puhelu sitten koski sitä, että tää muikkeli (veikkaisin teini-ikäinen pikkuduunari) oli vaatinut tommilta mun puhelinnumeron. :D wuhuu! ja tässä aamuisessa puhelussa tommipikkuidiootti kehtasi kerjätä multa sellaista, että mä nyt sitten kai antaisin itsestäni niin idiootin kuvan, että mua on kielletty ottamasta yhteyttä, mutta silti otin? ja se kai tarkoittaa sitä, että haluaisin noinkin ihanaksi toteamani miehen takaisin??? ja sitten vielä: "jos se nyt sit ottaa yhteyttä, niin mitä sä aiot sanoa?". No totuuden tietenkin! :)

mitä nämä totuudet voisivat sitten olla. sitä mä nyt mietin.

a) tiesitkö, ettei tommi kertonut seurustelevansa kanssasi, vaikka olen sitä tavannut? ja kun asiasta olen kysynytkin, hän vastasi, että "ei ole mitään mainitsemisen arvoista".

b) tiesitkö, että tommilla on pakkomielteinen taipumus valehdella tai jättää asioita kertomatta?

c) mistä asti olette seurustelleet? kenties jo silloin, kun vielä sain tommilta viestin, missä luki "mäkin rakastan sua". tai ehkä jopa meidän seurustelumme aikana?

d) tiesitkö, että tommi harrastaa pornoa ja on seksuaalisesti aktiivinen suhteen edetessä vain tietokoneensa kanssa? tiesitkö, että tommin mieskunto ei parannu ajan myötä, vaikka hän niin antaa olettaakin?

e) tiesitkö, että tommin "mä rakastan sua" tarkoittaa vain, että haluan pitää sut, kun olen liian saamaton etsimään mitään oikeita tunteita tai näkemään vaivaa suhteen eteen.

f) tiesitkö, ettei tommilta saa lahjoja merkkipäivinä? jos joskus jotain, se on lähinnä anteeksipyyntö. ja syy on joka kerta: "mä olen niin huono keksimään mitään".

g) tiesitkö, että tommin "ihan just" ei tarkoita yhtään mitään?

h) tiesitkö, että tommi tulee kännissä kotiin vaikka lupaisikin, että ei tänään juo? ja kotiintullessakin vielä väittää, ettei ole juonut :D

i) tiesitkö, että jos olet yhtä kakara ja typerä ihminen kuin tommi, niin pidä se ja toivotan teille suurta onnea :D en ole riippuvainen kuulemaan teistä kummastakaan enää koskaan :) meidän yhteydenpitomme oli vain tommin toive.

j) ja muistiko tommi kertoa, että minä jätin hänet? ja syystä. (tuskin kertoi. on liian rankkaa tommille myöntää tuommoisia tappiota koskien itseään. hän maksimissaan sanoi, että se ei vain toiminut ja päätettiin lopettaa.)

k) ja tiesitkö, että olen tommin jälkeen tapaillut jo todella montaa miestä, mutta koska en ole niin kuin tommi, en pidä heti ensimmäistä tapaamaani, koska etsin jotain itselleni oikeaa. Ja huomhuomhuom: tommi ei ole se, jonka haluan, jos ei jo tullut selväksi! :)

ja voinhan toki vaikka tavata tyttösen ja kertoa ihan kaiken, mitä hän haluaa tompasta tietää. reilua, eikö? :D

mikä mua vaivasi, kun tommoista kakaraa jaloissani pidin tiellä! :D :D :D

PUHELUA ODOTELLESSA!

ja jos jälleen saan sanoa olleeni oikeassa, oman elämäni kohdalla siis tietenkin, mieskokemukseni toisti itsensä jälleen. minun olisi pitänyt tietää, ettei jätkä halua mitään vakavaa, kun on kuitekin niin joskus viikkoja sitten ilmoittanut. olisin kyllä arvostanut, jos hän olisi sitten jättänyt ehdottamatta minun luokseni lähtemistä ja aloitteen tekemisen seksiin. kun kerran minäkin olin kuitenkin sanonut aiemmin, etten halua seksisuhdetta ja olen jättänyt taakseni yhdenillan jutut. ja tulihan sieltä se "mä olen vain mies"-kommenttikin!
elämä. tätä se minulla on.

mussa on jokin, joka tekee seksistä itsestäänselvyyden ensitreffeillä (siis niillä semmoisilla, joilla on kivaa..). mä en tiedä, mitä väärää siinä on, mutta mulle on kerrottu, ettei mikään hyvä suhde lähde sellaisesta. jaaha. heitetäänpä vastuuta myös vähän sinne miespuolelle... jos siis saa ensitreffeillä, pitäisi olla tyytyväinen ja häipyä ennen kuin saa THE suhteeseen kuuluvaa paskaa niskaan? öö. watevö. eihän semmoisilla tyypeillä kukaan mitään teekään. varsinkaan en minä, joka saa jonkinlaista tyydytystä myös siitä, että suhde ei edes yritä olla mitään ruusuista vaan tunteet räiskyy ja ihmisiä loukkaantuu ja toisesta opitaan jatkuvasti. se on sitä, mikä tuntuu elämältä, eikä muu kelpaa.
seksi itsessään on helvetin turhauttavaa. niitä on huonompia ja parempia, mutta ei kyllä kovinkaan loistavia. ajatuksenlukijoita miehet siis eivät ainakaan ole. ja mä olen suudellut todella montaa poikaa, mutta yhdenkään kielestä en ole pitänyt. huulet ovat kai menettäneet trendikkyytensä, kun sitä kieltä pitää änkeä joka väliin. harkintaa!
juu.. muuten ne treffit olivat ihan kivat. .. :) vaikka olenkin nyt hieman pettynyt kun oli sopimus, ettei seksi tule kyseeseen ensitreffeillä (sopimus minun ja treffikumppanin välillä). ja nyt sitten arvioin toista tällaisen perusteella, enkä tapaamisen muiden osa-alueiden perusteella. kuka on ääliö..
joka tapauksessa. tapaisin uudestaan, mutta. mieskokemukseni perusteella (mikä on laaja muttei niin laadukas) mitään muuta ei ole odotettavissa. Vaikkakaan kyse ei ollut mistään random-baarituttavuudesta, alkoholi ei liittynyt asiaan, poika on muuten varsin kunnollinen ja tiesi kyllä, etten kaipaa pelkkää seksisuhdetta. asiat vain toistavat samaa kierokulkua, enkä mä jaksa olla mikään muutoksen asianajaja. make your move and i'll find a new guy. säkin olet VAIN mies.

sinkkuilu on paskempaa kuin muistin. tai ei kai siinä muuten olisi mitään vikaa, mutta kun en halua olla sinkku. enkä toisaalta myöskään huonossa suhteessa. mä tapailen jätkiä kuin liukuhihnalta ja jokaisessa tuntuu olevan jotain huonosti. eikö oikeasti äly ja ulkonäkö voisi mahtua samaan pakettiin? en mä mitään täydellistä vaadi, mutta sellaista miellyttävää.. ja kunnioitustaherättävää ja haluttavaa.
en mä jaksakaan kirjoittaa tähän mitään. tuokaa mulle MIES.

olin väärässä aiemmin. pieni hetki voi olla täydellinen. se vaan on aina niin pienenpieni, ettei sitä edes ehdi ajatella. eikä se hetki ole se itse täydellisyys, vaan se, mitä se voi ihmisen sisällä aiheuttaa. pienen liikahduksen, kauniin kutituksen, hymyn, lämmön. huomaan usein hymyileväni yksin joillekin hetkille. jollekin tuoksulle ilmassa, joka tuo mieleen jonkin muiston, jota en edes muista. jollekin kauniille asialle, kuten auringon pilkahdukselle pimeään vuodenaikaan. tai sille kun koti on siisti ja olen sytyttänyt paljon kynttilöitä ja vain istun ja katson sitä, mitä kodiksi voin nyt sanoa.
tänään on rauhallinen päivä. uskallan luottaa hyvään. se on harvinaista. mutta tänään olen ollut sellainen, mitä kuvittelen onnellisen ihmisen olevan normaalina päivänä: kun ei tapahdu mitään erikoista, kun on yksin, mutta on kuitenkin ihan hyvä.
mä olen onnellinen nyt, kun pieni ja väsynyt koiranpentuni nukkuu vieressäni tätä kirjoittaessani. olen myös onnellinen joka kerta, kun nostan sen syliini ja se on rauhallinen ja tyyni ja vaikuttaa tosiaan siltä, että sen mielestä äidin syli on paras paikka. mä olin onnellinen äsken, kun sain olla pikkuisen kanssa ulkona öisessä pienessä pakkasessa ja jättää ensimmäiset jäljet juuri sataneeseen lumeen ja oli hiljaista ja kaunista.
aion rakastua. mä melkein olen ihastunut jo. johonkin, josta en tiedä  mitään, mutta jonka olemassaolo tuntuu täällä saakka. ja vaikka se näyttääkin kuinka epätoivoiselta ja typerältä, mä aion silti uskoa että kaikki menee varmasti hyvin jollain kertaa. vaikkei koskaan ennen mennytkään. koska joskushan täytyy mennä. ja kun mä odotan, odotan ja odotan, niin jotain tulee minun luokseni juuri silloin kun en enää jaksaisi odottaa hetkeäkään. ja jos se ei ole aivan sitä, mitä olin odottanut, se on kuitenkin merkki siitä, että täytyy jaksaa odottaa vielä hetki lisää. minusta on ihanaa olla hölmö lapsi, joka uskoo, että nyt kun äiti on jossain tuolla, hän pitää meistä huolta sieltä käsin. Ja mihinkään muuhun en niin paljon maailmassa luota kuin siihen, että äiti haluaa minulle onneni antaa. :)

mikään muu ei voi olla täydellistä kuin ajatus. vain ajatus voi olla täydellinen. vain näky pään sisällä voi olla täydellinen. mikään todellinen ei ole täydellistä. mikään ei koskaan ole täydellisesti. ihmisen kannalta sen pitäisi olla täydellistä, ettei mikään ole täydellistä, koska imhinen ei kuitenkaan olisi täydellinen, vaikka maailma olisikin. et ole täydellinen, et tule täydelliseksi, ympäristösi ei tule täydelliseksi, ystäväsi eivät ole täydellisiä, perheesi ei ole täydellinen: kaikki on totta.

ärsytyskynnys on korkea mutta ylitetty! helvetin hienoa on se, että osaa pitää itsestään huolen, eikä tarvitse ketään keräämään omia rippeitään; ne voi jättää taakse ja kasvattaa joskus uudet osat. en halua olla tällä hetkellä muidenkaan käytettävissä. oppivatpa olemaan. en myöskään tarvitse mitään runollisen menneisyyden aikaisia neuvoja. Eilen olin tekemisissä kolmen aidon ja lämpimän ihmisen kanssa. hymyilen sille. paskat näistä lässyttäjistä, jotka eivät herää todellisuuteen. ehkä turvallisempaa heille. todellisuus on hieman likainen, mutta ainakin selkeä.

elän eteenpäin päivä kerrallaan. koetan katsoa jonnekin kauas, etsiä sieltä jotain mitä tavoitella kaikin voimin. joka päivä tuntuu tyhjältä, huonolta, inhottavalta. ja silti huomenna taas ajattelen, että eilinen sentään oli parempi. monta vuotta sitten, syömishäiriön ja pahimman masennuksen kourissa kärsin ja satutin itseäni; tänä päivänä sekin tuntuu hienolta vaihtoehdolta tälle jatkuvalle menettämiselle. nyt joku ajattelee, mitä mä olen menettänyt? kaiken konkreettisen lisäksi joka päivä pienen palan itsestäni, halustani elää, tarpeestani nauraa, uskostani hyvään.

kuinka monta kertaa täytyy antaa anteeksi? kuinka monta kertaa pitää unohtaa samat satuttavat asiat, joita muut tekevät? kuinka monta kertaa pitää antaa itselleen anteeksi se, että otti taas kaiken kiltisti vastaan ja ANTOI anteeksi. Vaikkei koskaan unohda. Ei sitä kipua, mitä on aiheutettu, ei sitä hintaa, minkä siitä joutuu itselleen maksamaan. Miksei kukaan muu ota vastuuta minusta ja siitä, minkä minulle tekevät?

Elämä on ihmeellistä. Tuntuu, etten elä ollenkaan sitä samaa todellisuutta kuin muut, joilla itseasiassa on elämä. Olen täynnä tarmoa ja kaipuuta elää, mutten pääse mistään käsiksi siihen, mitä elämäksi kutsutaan. Kuka minut on sulkenut ulkopuolelle? Minä olen sille jollekin hyvin hyvin vihainen.
Jos on olemassa kohtalo, minun kohtaloni ei taida olla kovin valoisa. Ei ollenkaan sitä, mitä toivon sen olevan: suurta rakkautta, vahvaa tunnetta, luottamusta, rakkaita ystäviä jotka pitävät minusta kiinni, merkityksekästä työtä josta voisin nauttia.. Minun elämäni menee täysin päinvastaiseen suuntaan. Opiskelen alaa, jota en edes osaa enää arvostaa. Saati sitten, että pitäisin itse opiskelusta tai työstä, johon olen ajautumassa valmistumisen jälkeen (mitä sitäkään ei todennäköisesti ole tarjolla). Elämässäni ei ole rakkautta. Ei sitä yhtä tärkeintä ihmistä, jota arvostaisin ja ihailisin ja jolle minä olisin se tärkein. Ei myöskään ystävyyttä, joka vuosien saatossa olisi kasvanut vuoren vahvuiseksi. On hyviä ihmisiä, kavereita, hahmoja, jotka katsovat toisella silmällään, kuuntelevat toisella korvallaan. He näkevät ja kuulevat pinnalta, mutta syvyydestä he eivät minua löydä.
Minulta on otettu äiti: Ihminen, joka näki minut parhaiten ja joka löi minua maahan, jotta joskus kestäisin maailman. Ja nyt istun tämän maailman keskellä, joka onkin vain pieni kupla suuren sisällä ja ne kaksi liikkuvat eri tahtia. Olen kuin lapsi, joka on jätetty yksin suureen, tyhjään huoneeseen, enkä ole tarpeeksi rohkea keksiäkseni ulospääsyä. Äiti, hae minut pois.
Olen 24-vuotias ja tunnen itseni vanhaksi ja elämäni ohittaneeksi. Olin nuori ja tuhlasin sen. Hölmöä, kyllä minä sen tiedän. Olen tuntenut samaa vanhuutta jo 17-vuotiaasta lähtien. Olen hukannut sen loistavan tulevaisuuden, jota minulta odotettiin. Olisinhan pystynyt vaikka mihin. Nyt katson sivusta, kun muut ottavat sen, mitä minun olisi pitänyt ottaa jo aikaa sitten, mutten uskaltanut, koska pelkäsin tippua korkealta.
Jos pyytäisin, kuka kertoisi, mihin suuntaan pitäisi nyt mennä.

katso minua hetki. silmäni ovat sieluni peili: ne heijastavat sinun kuvasi. minä tiedän, mitä sinä haluat. ja sinä saat sen.
luen sinua läpi. vartalosi muuttuu lauseiksi, jotka kirjoitan ylös. sanasi eivät kerro mitään.
älä pelkää, olen kaikkea sitä, mitä näet. en aio pahaa, vaikka tiedät minun voivan niin tehdä. maailma opetti minut suojaamaan hyvää hyvällä, pahaa paremmalla. niin minä suojaan sinuakin. etkä ikinä kadu, et ikinä pety, et koskaan tule pelkäämään minun puolestani. ja kun sinä murrut, minä piilotan sinut, jotta voin rakentaa sinut uudestaan.
ja sinä päivänä, kun sinä olet valmis, sinä lähdet.

mä muutan. hoasilta soittivat. olin joskus aikaa sitten laittanut huvikseni kokeilun, kuinka pian voisi perheasunnon saada, jos haluaa tiettyyn paikkaan. tulos oli nopeampi kuin oletin, melkeinpä nopeampi kuin halusin. nyt sitten muutetaan poikaystävän kanssa yhteen. hän on niin innoissaan, että putoaisi tuolilta, jos koskaan istuisi siinä.
sillä välin, kun kultani on hehkunut nuoruuden riemua elämän muutoksesta, minä olen hoitanut muuttoilmoitukset ja kelalle olosuhdemuutokset, muuttoauton, kiertänyt kalustekauppoja ja valinnut meille uusia kalusteita ja tuonut vaihtoehdot poikaystäväni nähtäväksi. helvetin vaikeaa. varsinkin kun itse maksan kaiken opintolainalla ja poikaystäväni mäkkipalkalla. minä satsaan enemmän, koska poikaystävän pitää ensin saada kitaraansa vahvistin. pahoin pelkään, että tulevasta kodistammekin tulee minun kotini, jossa poikaystäväni viettää aikaansa. vahvistin on silti välttämätön.
itsekin olen innoissani muuttamisesta. pääsen koulun viereen, joten jatkuva vaihtoyhteyksin kuljettava koulumatka ottaa paljon vähemmän aivoon tästä eteenpäin. ihmiselle, jolle suurin osa asioista kääntyy helposti ärsykkeen ylittäväksi, tuokin on iso asia. innokkuuttani on hieman hillinnyt se, ettei nykyinen kämppikseni ole puhunut minulle mitään yli viikkoon, koska ei oikein halunnut sulattaa tätä äkkinäistä päätöstäni lähdöstä tästä pois. hänelle nimittäin tulee hieman hankalat ajat vuokseni. joka tapauksessa hän muuttaa tästä kesäksi pois, joten tartuin syöttiin, ennen kuin sama asia olisi langennut omille harteilleni. tarvitsin kolmen ihmisen käskytyksen, jotta pystyin tekemään valinnan omaksi edukseni, vaikka halusinkin sitä. olen tossukka ja välttelen muiden vihaa.
huomenna järjestän kemut opiskelukavereilleni. pitäisi siis siivota, joskin sekin on hieman hankalaa, sillä olen pakkaillut jo aikamoiset tornit pahvilaatikoita. elämä on nykyisin yhtä hössötystä -- lähinnä ajatuksen tasolla, mutta kuitenkin. en saa mitään järkevää aikaiseksi. olisi aika paljon kiinniotettavaa kouluhommissakin. sen sijaan yritän miettiä mattoja ja verhoja ja yleisvärejä sisustukseen. hölmö mikä hölmö! mutta ainakin teen jotain, mistä pidän. viikonloppuja.

olen ajautunut päätelmään, että pelkään miessukupuolta. iästä riippumatta, reagoin miehiin ja poikiin oudosti. pelkään kaikkea huomiota murrosiän ohittaneilta miespuolisilta henkilöiltä. ventovieraiden henkilöiden kävellessä minua vastaan kävelytiellä keskellä päivää, asioidessani vaikkapa kaupan kassalla miespuolisen henkilön tehdessä normaalia työtään tai missä tahansa arkisessa tilanteessa kohdatessani miehen/pojan, kiusaannun, painan katseeni maahan ja tai löydän sivuiltani jotain parempaa katsottavaa. samalla tunnen kehossani väristyksiä kuin yrittäisin muuttaa itseni näkymättömäksi. ja jos sitten pelot käyvät toteen ja joku sanoo ääneen jotain, jotain yhtä pahaa kuin vaikka huonolla englannin ääntämisellä "beautiful", jotain tapahtuu ja mä kiroan itseni kun olen niin iso ja näkyvä. oma, heikko ääneni sanoo "älkää", vaikka olisin kävellyt alkujaankin liikkuvasta tilanteesta jo kauas. sanokaapa, viisaat ihmiset, miksi mä luulen, että kaikki haluavat tehdä mulle jotain pahaa? miksi mä häpeän mun vartaloani.. ja olen alkanut ymmärtää, ettei se ehkä olekaan ainoastaan sitä, että mä häpeäisin sitä vain sen läskikerroksen takia, jota jostain syystä vihaan ja pidättelen olemassa yhtä aikaa, vaan mä myöskin vihaan sitä siksi, että jotkut pitävät mun kroppaani silti seksikkäänä. ajatus siitä, että joku haluaisi mun kroppaani, tiedätte mitä tarkoitan HALULLA, tekee mun oloni hauraaksi. niin kuin niillä olisi oikeus siihen. olkaa kilttejä, antakaa mun olla näkymätön. olkaa kilttejä, antakaa mun olla kuitenkin kaunis. hauras ja kaunis ja viaton. se halu tekee minusta likaisen ja mä tunnen oloni likaiseksi.
ei tarvitse mennä kuin kaksi iltaa taaksepäin kun tulin taas junalla kotiin ja minä syntinen ihminen olin pukenut farkkuhameen päälleni. sellaisen, mikä ei polvia peitä. en koe sen olevan paha asia. mutta jälleen vastapäätä tulee istumaan joku lihava, hieman oudohko keski-ikäinen mies, joka koko 15-minuuttisen matkan käy silmillään vartaloani läpi saappaista ylöspäin. silloin tällöin, muka huomaamattani.. ja tunsin itseni isoksi ja ällöttäväksi. muiden ihmisten omaisuudeksi.
teen itsestäni yhä lihavempaa, nykyisin se on lähes tietoista. en edes yritä kieltää itseäni. jos vain saisin olla rauhassa. älkää sanoko minua kauniiksi, sillä silloin tiedän teidän katsovan minua...
pieni ristiriita tulee poikaystäväni suhteen. voitte vain arvailla. en suostu esiintymään enää alastomana, en käymään yhdessä suihkussa. olen vaihtanut jopa yövaatteet hänen näkemättömissään. hän ei vain tiedä sitä, koska normaali ihminen ei tietysti osaa edes huomata tällaista.

mutta miksi. en ole insestin enkä muutenkaan seksuaalisen ahdistelun uhri. tietääkseni olen luonut ahdistuksen itse.

lisäksi olen luonut pettämisestä itselleni painajaisen. tunnen murskaavaa pelkoa, kun vain ajattelenkin poikaystäväni haaveilevan seksistä toisen naisen kanssa. tietysti sellaisen kauniin ja upeakroppaisen. seuraan salaa hänen katsettaan ihmisjoukoissa, kun se hetken viipyy jossain niin sanotusti "hyvä perse"-tyyppisessä tapauksessa ja sillä hetkellä tunnen olevani aivan käsittämättömän yksin ja ymmärrän, etten koskaan tule olemaan ainoa näkyvillä oleva peppu. tiedän, että minun poikaystäväni haluaa olla juuri minun kanssani, muttei se poista mihinkään sitä seikkaa, että toista voi haluta siitä huolimatta, ja periaatteessa voi ottaa sen haluamansa silloin tällöin, ja palata takaisin. en erityisesti epäile omaa miestäni, en osaa kuvitella hänen tekevän mitään pahaa nyt. entä suhteen kestäessä monta vuotta.. en tiedä. yleisesti hätkähdyttää vain ajatus siitä, ettei tämä koske vain minun miestäni, vaan kaikkia. miten ikinä luotan yhtään keneenkään? tuskin mitenkään. luultavasti elän elämäni pelossa. haluamisen uhrina tai jakamatonta halua vailla.
onkohan hajoamatonta rakkautta olemssakaan? hajoamatonta ihmistä ei ainakaan.

joudun kerjäämään anteeksi itseltäni nyt. sen jälkeen alan valmistautua vuoden vaihteeseen. pian olen parempi.
ensimmäinen joulu ilman äitiä oli siedettävä, kun käytin koko joulun muiden passaamiseen, siivoamiseen ja ruokien laittamiseen. eli kaikkeen siihen, mitä äiti olisi tehnyt. nyt toivon uskaltavani lähteä täältä pian pois omaan asuntooni.
suuri tarve kirjoittaa ylös muistikuvia niistä viidestä viimeisestä vuorokaudesta, jotka äidin luona vietin sairaalassa. tällä hetkellä ne ovat levottomia pelkotiloja mielessä, väsymystä ja ahdistusta. olen silti ylpeä siitä, että jaksoin. en olisi jaksanut yhtään pidempään kuin äitikään. osa minusta nukkui pois äidin mukana.
nyt en silti jaksa itkeä. toisen kerran.

kuvitella, että vuosi loppuu pian. mitään muuta en nyt toivokaan. vieläkö jotain voisi tänä vuonna tapahtua.. olen alkanut kuvitella, että vuosien välissä olisi jokin konkreettinen raja, joka erottaa hyvän huonosta, onnistuneen epäonnistuneesta. 2006 on ollut melkoisen surkea ja huono-onninen. 2007 on varmasti parempi.
ensin meinasi palaa koko 200-vuotias kotitalo, sitten olin täysin väsähtää koulututkinnon suorituksen alla, ruumiinkuva kaihersi jatkuvasti, sosiaalinen elämä oli olematon, äidin sairaus paheni, kesätyöt ja äidistä huolehtiminen 250kilometrin päässä oli rasittavaa. kesätyöt loppuivat, koulu alkoi taas, äiti kuoli, minä väsähdin. väsynyt olen edelleen. nukun, nukun, nukun, enkä koskaan piristy.
piristyn, kun vuosi 2007 alkaa.. ja teen itsestäni kauniin.. eihän se koskaan lopu. epäonnistuminen.

äiti kuoli 12. syyskuuta 2006 klo 13.22. katsoin vierellä ruumiin luovuttavaa korinaa.

ellen viime keväänä olisi käynyt perheeni kanssa yhdessä kuulemassa lääkäriltä, että perheemme tulee menettämään äidin syövälle, kuvittelisin, että olisin tällä hetkellä paljon surkeampi ihminen. olen toki surullinen ihminen, huolissani ja pelokas, mutta tällä hetkellä olen sitä aiheesta. vuosi sitten olin sitä vielä "syyttä". niistä syistä, joihin kukaan ulkopuolinen ei voinut tarttua ja hyväksyä sitä. muserruin ajatuksiini elämän kantamattomuudesta, määränpäättömyydestä, yksinäisyydestä ja sopimattomasta suhtautumisesta ruokaan, joka nousi takaisin suojaamaan minua vallaten alleen muut pelot.
nyt olen löytänyt suruilleni konkretian. äidin sairauden. nyt saan väsähtää, nyt saan itkeä ja olla surkea. olen niin vapaa, että sain itseni hoidettua lääkäriin ongelmistani, joita ei oikeastaan enää edes ole. olen vain kadottanut normaalin ihmisen suhtautumisen. nauran omalle hölmöydelleni. tiedän, etten elä itse elämää ollenkaan täydellä teholla, mutten tiedä, mikä siinä lahkeessa niin painaa.
toimin edelleen terapiahenkilönä niin sanotuille ystävilleni. katson heidän peräänsä, kysyn kuulumisia, teen asioita parantaakseni sitä. mutta tänään muistin taas, että vaikka olen kyllä päässyt mainitsemaan omasta elämäntilanteestani, niin kukaan ei ole omatoimisesti kysynyt minulta kuulumisia. ainoankaan luona en ole vieraillut puolentoista vuoden aikana, jonka olemme asuneet samassa kaupungissa. itse olen heitä kyllä luokseni kutsunut, syöttänyt ja juottanut, kuunnellut ja jutellut. isä aina sanoikin, että olen aivan liian hyväuskoinen tähän maailmaan. ihmiset ottavat, minkä irti saavat...
vihainen olen tietekin vain itselleni, sillä itsehän suostun tässä elämässäni roikkumaan. silti, kaiken sosiaalisuuden ja iloisuuteni keskellä yksin olevana, olen paljon vahvempi nyt. vaikka tiedänkin menettäväni tärkeimmän henkilön maailmassa, en ole menettänyt häntä vielä. ja tällä hetkellä se tuntuu olevan kaikki, mikä merkitsee. ja jollain hävettävän ylimielisellä tavalla tunnen vain jonkinlaista välinpitämättömyyttä niitä kohtaan, jotka minut unohtavat. niin kuin minulla olisi joku voima, joka peittoaa sen kaiken muun. huomioitakoon, että minut on kasvatettu olemaan luulematta itsestäni yhtään mitään. "joll' onni on, se onnen kätkeköön".